Venäjä ei ole vihollinen – se on vain väärinymmärretty naapuri, jolla on kranaatinheitin takapihalla
Suomen pahin vihollinen onkin... Suomi itse?
Kun totuus ei riitä, me liioittelemme lisää. No nyt mennään niin ettei maastopuku ehdi kuivua!
Kello 11:24. Teksti: Nina Laakso/ 24-verkkolehti
Suomen poliittisen ilmaston äkkikäänne muistuttaa enemmän vuoristorataa kuin diplomaattista harkintaa, kun Suomen johto on ryhtynyt hienovaraisesti silittelemään karhua, joka vielä hetki sitten nähtiin lähinnä purevana, odottavana petona.
Presidentti Alexander Stubb, tunnettu rauhallisesta hymystään ja yllättävistä juoksureiteistään, ilmoitti hiljattain, että suomalaisten on hyvä valmistautua siihen, että "Venäjään tullaan joskus ottamaan yhteyttä". Lausunto herätti spekulaatioita: tarkoitetaanko yhteydenotolla diplomaattista viestintää, postikorttia vai WhatsApp-tervehdystä tyyliin "Moi, sori kaikesta."
Samaan aikaan ulkoministeri Elina Valtonen yllätti kansan ilmoittamalla, ettei Venäjä ole Suomen vihollinen. "Suomi ei uhkaa Venäjää, eikä Venäjä ole meille vihollinen. Vastustajamme ovat Venäjän sotatoimet Ukrainassa", Valtonen totesi samalla kun hän tapasi Brysselissä Naton ulkoministerikokouksessa Yhdysvaltojen ulkoministeri Marco Rubion, joka on niin komea, että ainakin minä unohdan hetkeksi koko Ukrainan sodan, rauhanneuvottelut ja läppärini näppäimet.
Diplomaattipiireissä uusi linjaus tulkittiin yritykseksi erottaa Venäjän valtiollinen toiminta ja sen valtiollinen... no, toiminta. Eräs anonyymiksi jäänyt asiantuntija totesikin: "Tämä on vähän kuin sanoisi, että käärme ei ole vaarallinen, ainoastaan sen myrkky."
Presidentti Stubbin vierailu Trumpin golfkentällä nähtiin myös osana laajempaa ulkopoliittista shakkipeliä, jossa nappuloita liikutellaan rennossa golfasussa ja keskustelut käydään kolmannen lyönnin jälkeen. Lähteiden mukaan Stubb kysyi Trumpilta muun muassa, mitä mieltä tämä on siitä, että Suomesta tuli Naton jäsen. Trumpin kerrotaan vastanneen: "Finland? Oh yeah, cold place. Strong trees."
Suomen pahin vihollinen onkin... Suomi itse?
Suomi on päättänyt varautua rauhaan ennennäkemättömällä määrällä aseita. Samaan aikaan, kun poliittinen johto vakuuttaa, ettei Venäjä ole vihollinen, puolustusbudjetti paisuu kuin kokoomuslaisen ego vaalivoiton jälkeen. Kansalaisia hämmentää: jos kukaan ei ole uhka, niin miksi varaudumme?
Uutena kierteenä tähän rakkauden ja ruudin sinfoniaan Suomi on ilmoittanut ottavansa käyttöön jalkaväkimiinat – nuo rauhanomaiset pikkupommit, joita YK:n sopimus ei suosittele ja joita kansainvälinen yhteisö pitää lähinnä siviilien painajaisena. Mutta hätä ei lue protokollaa, ja mitäpä suomalainen ei tekisi turvallisuuden nimissä, paitsi ehkä kysyisi järjen perään.
"Emme suuntaa tätä ketään vastaan," vakuuttaa nimettömänä pysyttelevä turvallisuusviranomainen, "me vain tykkäämme haalia miinoja. Ne ovat meille vähän kuin mustikkaämpärit – koskaan ei voi olla liikaa"
Kaikenlaiset aseet, ne on tulevaisuutta. Ja koska tulevaisuus on epävarma, se on uhka.
Kriittiset äänet ovatkin alkaneet kysyä, kuka on se mystinen vihollinen, jota vastaan nyt aseistutaan? Onko se epävakaa naapurimaa idässä? Onko se muuttuva maailmanjärjestys? Vai kenties – Suomen pahin vihollinen onkin... Suomi itse?
"Onko kansakunta, joka rakentaa bunkkereita ilman hyökkääjää ja kylvää miinoja ilman sotaa, lopulta omien pelkojensa panttivanki?" kysyy yliopistotutkija, ennen kuin hänet hiljennetään kutsumalla hänet ulko- ja turvallisuuspoliittiseen paneeliin, joka kokoontuu suljetuin ovin.
Eräs anonyymi kansalainen kiteyttää tilanteen näin: "Jos ei tiedetä, kuka on vihollinen, niin todennäköisesti ollaan itse se hullu tyyppi kadun kulmassa, joka varmuuden vuoksi varustautuu kaikkia vastaan – vaikka kukaan ei ole edes vilkaissut päin."
Mutta ei hätää, Suomi on turvallinen maa. Meillä on aseita, miinoja, Naton selkänoja ja päättäjiä, jotka uskovat, että paras tapa suojella rauhaa on olla aina valmiina sotaan. Ja jos joskus käy ilmi, että suurin uhka onkin sisäinen epäluottamus ja ikuinen varautuminen kaikkeen – noh, ainakin olemme valmiita puolustautumaan itseämme vastaan.